Tervetuloa, welcome och välkommen
Tässäpä tämä sitten on. Ensimmäinen blogini. Ennen tämän perustamista ajattelin että hommahan on aivan peace of cake, mutta ei se sitten ollutkaan. Eniten päätäni vaivasi blogin nimi. En halunnut, että noudattaisin tylsää "kouluhommissa-" tai "liikunnanohjaaja"-kaavaa, vaan halusin nimestä houkuttelevan ja jopa hieman suuruudenhullun. Tässäpä tämä sitten on: äärirajoille. Nauttikaa tai älkää, omapahan on valintanne.
Tehtävänanto blogin kirjotukseen on tullut kouluni puolesta. Tulenkin käsittelemään opintojani, niiden etenemistä ja tavoitteitani. En kuitenkaan niin, että päiväkirjamaisesti kertoisin jokaisesta luennostani, tutoriaalista ja työpajasta. Aion valita oman näkökulmani. Ja aion käsitellä muutakin elämääni. Suuruudenhulluuttako? Vai pelkkää hulluutta? Ehkä, mutta sellainen meikä on.
-tk
Kuka minä olen?
Sen kun tietäisin, olisin varmaan yli-ihminen. Mutta aina asiaa voi pohtia. Menneisyydessäni olen ollut mitä olen ollut, nykyisin olen mitä olen ja tulevaisuudessa mitä lie. Ehkä joskus viimeisillä hetkilläni osaan vastata kyseiseen kysymykseen. Tai sitten en. Ihminen on valmis vasta kuollessaan, näin joku on sanonut.
Mutta lähdetäänpä kartoittamaan mitä minä omasta mielestäni olen, olen ollut ja mitä olen ehkä tulevaisuudessa.
Olen Tero Kuusela, 22 vuotias miehenalku Sodankylästä. Tällä hetkellä asun Rovaniemellä ja opiskelen Lapin Ammattikorkeakoulussa Liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelmassa toista vuotta. Liikunta on kiinnostanut minua lapsesta lähtien, ja myöhemmällä iällä huomasin, että se on asia, jonka parissa haluan työskennellä ja elää. Tämä aate on vain voimistunut opintojeni aikana. Nautin elämästäni Rovaniemellä, rakastan alaani enkä oikeastaan tiedä mitä tekisin, jos en opiskelisi liikuntaa. Ehkä löytäisin itseni jonkin muun alan parista, mutta on vaikeaa kuvitella, että voisin tuntea samanlaita intohimoa sitä kohtaan.
Olen käynyt lukion Sodankylässä ja valmistuin ylioppilaaksi vuonna 2011. Heti koulun penkiltä päästyäni tieni vei armeijan leiviin. Olen ehkä muista poikkeava, mutta pidin ajastani varusmiehenä. Siksi väistämättömän välivuoden häämöttäessä kesällä 2012 päätin jäädä Puolustusvoimiin töihin. Niissä piireissä vierähtikin nopeasti yksi vuosi, ja kyseinen savotta päättyikin syksyllä 2013 aloittaessai koulun. Vaikka en valtion kapealle ja pitkälle leivälle jäänytkään, armeijakokemus antoi minulle silti paljon.
Pidän liikuntaa hyvinvointini avaintyökaluna. Lapsuudessa en ehkä osannut hahmottaa sitä niin, mutta myöhemmin olen sen oivaltanut. Niinpä vapaa-aikani kuluukin kuntoani kohottaen sekä itseäni kehittäen niin hämärien kuntosalien kuin pitkien lenkkipolkujenkin parissa. Tämänhetkinen haaveeni onkin erikoistua hyvinvointivalmennuksen puolelle sekä työskennellä ihmisten hyvinvoinnin eteen.
Mitä elämä eteensä tuo, sitä ei voi kukaan varmuudella tietää. Mennään etappi kerrallaan eteenpäin ja tehdään sitä, mikä milläkin hetkellä tuntuu parhaalta.
-tk
Ryhmää rakentamassa
Vaihtoehtoja opiskelijaelämään on kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto on, että voit käydä koulussa, istua vapaa-aikanasi yksikseen asunnollasi neljän seinän sisällä ja paeta kotipaikkakunnallesi heti kun mahdollisuus siihen tulee. Toinen vaihtoehto on oppia tuntemaan ihmisiä, ryhmäytyä ja oppia tuntemaan olonsa kotoisaksi opiskelupaikkakunnalla. Voit opiskella, treenata ja viettää vapaa-aikaa yhdessä opiskelijakavereidesi kanssa. Voit saada ikuisia ystäviä. Minusta jälkimmäinen vaihtoehto on parempi, mutta kukin tykkää mistä tykkää.
Ensimmäisten viikkojen aikana on ollut yksi tehtävä, joka on noussut sekä itseni että kahden muun opiskelijakaverini kohdalla arvoon arvaamattomaan: uusien opiskelijoiden ryhmäyttäminen. Tuutoreina otimme tämän haasteen vastaan jo viime keväänä, josta lähtien olemme pohtineet miten sen teemme.
Opintojen aloittaminen ja uudelle paikkakunnalle muutto merkitsevät monelle uuteen elämäntilanteeseen siirtymistä. Varsinkin opiskelujen alkua helpottaa kanssakäyminen muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Tuutoroinnin tarkoitus on muun muassa edesauttaa uuden ryhmän ryhmäytymistä, luoda positiivista ilmapiiriä, järjestää tapahtumia ja jakaa informaatiota. (Opiskelijatuutorin opas 2014, 9.)
Oman ryhmämme ryhmäytyminen aikanaan ei ollut oikein sitä mitä sen olisi pitänyt olla, tänä vuonna huomasin sen viimeistään saadessani vertailukohteen. Uudesta ryhmästä muodostui parempi kuin mitä ikinä osasimme odottaa. Ilmeisesti teimme jotain oikein. Mutta mitä ja miksi?
Tätä voi pohtia itse. Mutta päätimme tuutoreiden kesken kysyä sitä myös suoraan asianomaisilta eli ensimmäisen vuoden opiskelijoiltamme.
Hekin ovat yhtä mieltä siitä, että ryhmäytyminen on onnistunut ja heidän ryhmähenkensä on jo tässä vaiheessa hyvä. Siitä iso kiitos meille. Olemme järjestäneet paljon aktiviteettia varsinkin kahden ensimmäisen viikon aikana. Nämä aktiviteetit eivät ole olleet alkoholilla läträämistä kuten monilla muilla linjoilla on ehkä ollut. Tekeminen on ollut monipuolista ja itsessään mielenkiintoista. Ryhmäläisten erilaiset tarpeet tuleekin ottaa huomioon, ja tuutorin tuleekin ja järjestää aktiviteettia niiden mukaan (Opiskelijatuutorin opas 2014, 12).
Mitä tuo aktiviteetti sitten on ollut? Ensimmäisen viikon aikaa järjestimme lähes joka illalle tapahtumaa, muun muassa makkaranpaistoillan, olympialaiset ja tutustuttamista muihin alan opiskelijoihin. Toisella viikolla luvassa oli ryhmäytymisretki Miekojärven luonnonkauniisiin maisemiin. Olimme järjestäneet tutustumisillan jo ennen koulun alkamista, mikä keräsi kiitosta.
Aktiviteettia on todellakin ollut, mutta kaikki on ollut sen arvoista.
Jatkamme palautteen parissa. Olemme positiivisuudellamme, hauskuudellamme ja heittäytymisellämme tehneet vaikutuksen. Oli hienoa kuulla, kuinka osa piti meitä kavereina, osa jopa ystävinä. Niitähän me syvimmässämme olemmekin. Osa kannusti meitä kaveeraamaan kanssaan vieläkin enemmän. Ei siis kovin huonosti ole voinut mennä? Antamaamme panosta arvostettiin, eihän se missään vaiheessa ollut pakollista. Vai oliko? Olemme sitoutuneet tehtäväämme siihen ryhtyessämme, ja olen myös nauttinut siitä. En ole kokenut tuutorointia mitenkään epämiellyttäväksi, päinvastoin. Tykkään olla ihmisten kanssa, ja minun paikkani on olla ihmisten keskellä. Tuutorille on tärkeää löytää oma ja luonteva tapa toimia ryhmässään (Opiskelijatuutorin opas 2014, 18).
On todella hienoa ja mieltä lämmittävää kuulla asianomaisilta saavutuksistamme. Kuulemma saamme vain kehua itseämme. Näin myös teen. En voi väittää, ettenkö olisi huomannut prosessin onnistumista. Olen ollut siitä ylpeä, miksi en olisi. Olen kuitenkin tehnyt töitä sen eteen. Ja paljon. Välillä jopa omat opintoni ovat jääneet taka-alalle, mutta pyritään pysymään niissäkin mukana. Se ei ole kuin asennoitumisesta ja tekemisestä loppupeleissä kiinni. Ja kun kerta johonkin aletaan, tehdään se kunnolla. Näin olen aina ajatellut ja siihen pyrkinyt. Olen aloittanut koulun, olen aloittanut tuutoroinnin. Molemmat hoidetaan kunnialla loppuun.
-tk
Lähteet:
Hiltunen, I. (toim.) - Sipilä, M. - Saari, P. 2014. Opiskelijatuutorin opas. Lapin ammattikorkekoulun julkaisuja.
Ryhmää rakentamassa vol. 2
Miksi tämä ryhmäyttäminen on yleensäkin niin tärkeää tilanteessa kuin tilanteessa, yhteisössä kuin yhteisössä? Päätin ottaa siitä hieman selvää ja valaista teitä aivan asiaan kuuluvilla faktatiedoilla.
Ryhmän kehitysvaiheet on jaettu viiteen vaiheeseen: muotoutumis-, kuohunta-, normittamis-, toteuttamis- ja lopettamisvaiheeseen. Ryhmän kehitysvaihemalli auttaa hahmottamaan ryhmän muuttumista, mutta näitä vaiheita ei tule kuitenkaan soveltaa kaavamaisesti käytännössä. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 90.)
Muotoutumisvaiheessa ryhmäläiset kohtaavat ja koettelevat toisiaan. Ryhmäläisten välillä alkaa syntyä ryhmäsuhteita ja riippuvaisuutta. Riippuvaisuus voi kohdistua myös ryhmän ohjaajaan tai käytössä oleviin normeihin. Hyväksyttävät kanssakäymisen muodot ovat testissä. Ryhmäläiset yrittävät ottaa selvää heidän tehtävästään sekä tehtävän edellyttämistä säännöistä. Jäsenillä ilmenee usein myönteistä kiinnostusta, mutta he voivat olla myös jännittyneitä, varovaisia ja jopa torjuvia. Yleensä tällöin ohjaajalta odotetaan helpotusta tilanteeseen. Kun ryhmäläiset ovat riittävän orientoituneita tilanteeseen sekä toisiinsa, ryhmä voi alkaa toimimaan vapautuneesti. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 90.)
Tässä vaiheessa tuutoroitava ryhmämme on. Tulevaisuus näyttää, miten ryhmän muotoutuminen jatkuu. Aluksi ryhmä oli riippuvainen meistä ohjaajista eli tuutoreista. Järjestimme aktiviteettia, ohjeistimme ryhmäläisiä ja olimme itse aktiivisesti läsnä. Toivon ja uskon että olemme toiminnallamme saaneet laskettua ryhmän sisäisiä jännitteitä. Jo tässä vaiheessa, neljä viikkoa koulun aloittamisesta, ensimmäisen vuosikurssin opiskelijamme toimivat jo mallikkaasti itsenäisesti ja tuutorien rooli on muuttunut enemmän kaverimaiseksi. Tästä huolimatta tulemme jatkamaan toimintaamme läpi vuoden tukien opiskelijoita ja järjestäen aktiviteettia, mutta harvemmin kuin aluksi.
Eli tuutoroitavat opiskelijamme ovat vielä muotoutumisvaiheessa. Jatkan ryhmän kehitysvaiheista kertomista ja tulen vertaamaan niitä omaan vuosiluokkaamme, toisen vuoden opiskelijoihin.
Kuohuntavaiheen alkuvaiheessa koettu ryhmähenki tuntuu kadonneen. Ryhmäläiset ilmaisevat vahvasti mielipiteitään ja esittävät erilaisia näkökulmia, eivätkä he pelkää kannanottojen esiintuontia. Konfliktit ja erilaisiin ryhmiin jakaantuminen kuuluvat tilanteeseen. Tämä johtuu erilaisista näkemyksistä sekä kannanotoista, ja voi johtaa ristiriitoihin, mikä taas johtaa välienselvittelyihin. Kuohuntavaiheessa ryhmäläisten kannanotoissa syntyy useasti pettymyksiä ja tyytymättömyyttä. Jännitystä ja epävarmuutta ilmenee niin ryhmäläisten kuin ryhmäläisten ja ohjaajan kesken. Epävarmuutta voi esiintyä myös suhtautumisessa ryhmän tehtävään. Ryhmäläiset testaavat toisiaan sekä ohjaajaansa. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 90.)
Tällainen vaihe on on ollut havaittavissa oman vuosiluokkamme kanssa ensimmäisenä opiskeluvuotena noin puolen vuoden opiskelun jälkeen. Ryhmä jakaantui eri ryhmiin mielipiteidensä, asenteidensa sekä arvomaailmansa mukaan. Tyytymättömyyden tunnetta oli havaittavissa, ja asioista keskusteltiin vahvaan, jopa negatiiviseen sävyyn.
Normittamisvaiheessa ryhmän sisäistä hajaannusta ylläpitävät voimat on selvitetty. Vuorovaikutus on parantunut, mikä taas johtaa yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistumiseen. Silti tässä vaiheessa kuohunta lisääntyy ja alkaa käydä jopa ylivoimaiseksi. Ryhmän tuleekin tarkastella tavoitteitaan ja sääntöjään uudestaan. Jännitykset ja ristiriidat pyritään tunnistamaan, ja ne pyritään myös tiedostamaan sekä käsittelemään. Ryhmään luodaan uusia sääntöjä, toimintanormeja ja tavoitteita selvitetään. Ilmapiiri vapautuu, ja onkin tärkeää, että ryhmäläiset pystyisivät tuomaan esille avoimesti asiaan kuuluvia mielipiteitä ja tulkintoja. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 90.)
Koska oma ryhmämme oli kuohunnassa, jouduimme pysähtymään ja miettimään arvojamme sekä pelisääntöjämme uudelleen. Tämän haasteellisenkin prosessin jälkeen ryhmämme kehitys jatkui hiljalleen positiiviseempaan suuntaan. Pelisääntöjen ja arvojen uudelleenpohtiminen vaati kuitenkin ulkopuolisen ohjaajan kovaakin painostusta. Osa ryhmäläisista piti tätä painostusta hyvänä ja oikeudenmukaisena, toiset taas kritisoivat sitä negatiiviseen sävyyn epäilemällä painostuksen oikeudenmukaisuutta.
Toteuttamisvaiheessa ryhmä on oppinut ratkomaan ongelmiaan, ja vuorovaikutusta on opittu käyttämään välineenä ongelmanratkaisuun. Ryhmäläiset osaavat tehdä ratkaisuehdotuksia rakentavassa hengessä. Ryhmäläiset ottavat vastuuta ja suoriutuvat tehtävistään rakentavasti. Ryhmässä jäsenet ovat löytäneet oman paikkansa, roolit ovat joustavia ja ne edistävät ryhmän suorituskykyä. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 90-91.)
Vuosiluokkamme alkaa olla tällä tasolla. Erimielisyyksiä ja kannanottoja toki ilmaantuu, mutta ei niin paljon kuin aikaisemmin. Jäsenet ovat löytäneet oman paikkansa, tai ovat juuri löytämäisillään sen. Osa ottaa enemmän vastuuta kuin muut, mutta prosessi toimii ja ei vaikuta negatiivisesti muuten kuin ehkä rasittamalla jatkuvasti tiettyjä henkilöitä. Mutta nämä henkilöt eivät pelkää vastuuta. He osaavat ja haluavat ottaa vastuuta sekä pyrkivät suoriutumaan tehtävistään mallikkaasti.
Lopettamisvaiheessa yhteistyö ja ryhmän toiminta ovat loppumassa. Ryhmässä voi ilmentyä surun ja haikeuden tunnetta. Nämä tunteet kuitenkin kertovat siitä, että ryhmästä on tullut tärkeä jäsenilleen. Ryhmästä riippuen erotyöskentely voi olla hyvinkin tärkeää, sillä sen jälkeen suuntaudutaan uusiin ryhmiin sekä uusiin haasteisiin. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 91-92.)
Lopettamisvaihe ei ole kohdallamme ajankohtainen, mutta sekin on väistämätön. Siihen on kuitenkin niin kauan, etten halua pohtia asiaa tällä hetkellä. Eletään hetkessä ja mennään sen mukaan eteenpäin.
-tk
Lähteet:
Rovio, E. - Lintunen, T. - Salmi, O. (toim.) 2009. Ryhmäilmiöt liikunnassa. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura ry.
Minä valmentajana
Nyt kun nämä tuutorointiasiat on käsitelty, siirryn pohtimaan oppimistani kuluvalla opintojaksolla Liikkuva nuoriso - Terve tulevaisuus.
Pohdin kauan miten lähtisin käsittelemään oppimisprosessiani tässä blogissa. Käsittelisinkö jokaisen tutoriaalisyklin tai jonkin tärkeän aihealueen kerrallaan? Yritin monella tavalla, mutta mikään aikaiseksi saamani teksti ei loppujen lopuksi miellyttänyt minua. En saanut kirjoitelmiini haluttua johdonmukaisuutta, ja teksit vaikuttivatkin täyteenammutuilta, sekavilta infopaketeilta, joihin yritin sovittaa lähes kaikkia opintojaksolla käsiteltäviä asioita.
Tänä viikonloppuna löysin kadoksissa olleen punaisen langan. Olen aloittanut noin kuukausi sitten 12-13-vuotiaiden poikien salibandyvalmentajana. Tulenkin seuraavissa teksteissä pitkälti pohtimaan oppimistani peilaten sitä tähän kyseiseen valmennusurakkaan. Tulen muun muassa pohtimaan, miten opintojaksolla käsittelemämme asiat ovat näkyneet käytännössä, ja miten minun tulisi kehittää toimintaani valmentajana.
Seuraavaa tekstiä odotellessa.
-tk
Minä valmentajana - Joukkuetta rakentamassa
Johdanto
Valmennettavat joukkueemme ovat haastavia. Pelaajat ovat irrallisia, ja yhteisöllisyyttä on vaikeaa havaita. Myös tavoitteet lajin sekä liikunnan suhteen tuntuvat olevan monilla hukassa. Epäonnistunut edelliskausi ja voittojen vähyys vaikuttavat yhä, mikä näkyy asenteena "me hävitään aina, se on normaalia".
Ryhmäyttäminen
Päätimme valmentajaryhmän kesken aloittaa aivan alusta: ryhmäyttämisestä ja joukkueen rakentamisesta. Seuraavaksi suora lainaus aikaisemmasta, tuutorointia käsittelevästä blogikirjoituksestani "Ryhmää rakentamassa vol 2".
"Muotoutumisvaiheessa ryhmäläiset kohtaavat ja koettelevat toisiaan. Ryhmäläisten välillä alkaa syntyä ryhmäsuhteita ja riippuvaisuutta. Riippuvaisuus voi kohdistua myös ryhmän ohjaajaan tai käytössä oleviin normeihin. Hyväksyttävät kanssakäymisen muodot ovat testissä. Ryhmäläiset yrittävät ottaa selvää heidän tehtävästään sekä tehtävän edellyttämistä säännöistä. Jäsenillä ilmenee usein myönteistä kiinnostusta, mutta he voivat olla myös jännittyneitä, varovaisia ja jopa torjuvia. Yleensä tällöin ohjaajalta odotetaan helpotusta tilanteeseen. Kun ryhmäläiset ovat riittävän orientoituneita tilanteeseen sekä toisiinsa, ryhmä voi alkaa toimimaan vapautuneesti. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 90.)"
Koska kaksi eri joukkuetta on yhdistetty tälle kaudelle, ja joukossa on uusia pelaajia, on joukkueella edessä taas uusi muotoutumisvaihe. On aivan selvää, että valmentaja tulee ohjaamaan vahvasti toimintaa näin alkuun. Hyväkyttävien kanssakäymisen muotojen lisäksi joukkue etsii hyväksyttäviä muotoja toimia ylipäätänsä.
Jäävuori-mallin mukaan ryhmän toiminnassa on pieni näkyvä, tietoinen osa, joka sisältää muun muassa tavoitteita, työnjakoa, taitoja, kykyjä ja vuorovaikutusta, jotka ohjaavat toimintaa. Tässä tapauksessa harjoittelemista ja pelaamista. Jäävuoren näkymätön, suuri osa sisältää taas asenteita, arvoja, arvotuksia, tuntemuksia, piilonormeja ja keskinäisiä suhteita. Vaikka ryhmä suorittaisikin tehtävää näennäisesti hyvin, pinnan alla olevat asiat voivat pysäyttää yksilön ja jopa koko ryhmän toiminnan. Näistä haasteista on selvittävä, jotta toiminta jatkuisi. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 312.)
Koska joukkueen asenne, normit ja keskinäiset suhteet eivät eivät ole edullisia, se vaikuttaa ryhmän näkyvään toimintaan. Joukkue on omaksunut "Me hävitään aina"-asenteen. Normit eli hyväksyttävät toimintamallit ovat hakusessa. Osa pelaajista ei keskity harjoitteluun, ja pilaa epäsuotuisalla toiminnallaan muiden mahdollisuutta oppia. Joukkueen sisäisissä keskinäisissä suhteissa on havaittavissa negatiivisuutta, kannustamattomuutta ja toisen suoritusten moittimista. Tietenkään kaikkiin pelaajin nämä eivät päde, mutta niin suureen osaan, että se vaikuttaa toimintaan. Pinnan alla, jäävuoren alaosassa on tietenkin aina jännitteitä, mutta jännitteiden laatu ja määrä vaikuttavat näkyvään toimintaan (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 312).
Pelaajat keskustelujen perusteella pitävät lajista, mutta huomattavissa on myös torjuntaa uusia asioita ja toimintatapoja kohtaan. Meidän valmentajien tehtävä onkin tuoda helpotusta tilanteeseen suunnitelmallisella sekä tavoitteellisella toiminnalla. Toivottavasti tulevaisuudessa, kun pelaajat ovat orientoituneet tehtävään ja toisiinsa, joukkueen toiminta alkaa näyttämään erilaiselta. Tähän me pyrimme.
Pyrimme vaikuttamaan yhteisöllisyyteen ja pelaajien välisiin suhteisiin järjestämällä yhteistä ryhmäytymisaktiviteettia. Aikaisemmin kävimme paistamassa yhdessä makkaraa, ja samalla saimme puhuttua pelaajien kanssa. Myös tulevaisuudessa suunnittelemme ja toteutamme toimintaamme ryhmäyttämistä silmällä pitäen. Ryhmäyttämisen lisäksi pyrimme tutustumaan itse paremmin pelaajiin. Harjoituskauden alussa onkin hyvä muodostaa käsitys pelaajista harjoitusten, otteluiden, keskusteluiden ja pelaajakyselyiden avulla (Hakkarainen ym. 2009, 365). Näin toimimme, jotta tutustumme pelaajiin ja pystymme suunnitelemaan tavoitteisiin pääsemistä tukevat valmennusohjelmat.
Alkuvaiheen tehtävä on tutustuttaa jäseniä toisiinsa ja luoda turvallisuutta (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 293.) Mitä meidän tulisi sitten konkreettisesti tehdä, jotta voimme kehittää ryhmämme kiinteyttä ja yhtenäisyyttä? Opintojakson tenttimateriaalia läpikäydessä löysin muutaman hyvän ohjeen, mitä luultavasti tulemme jatkossa käyttämään.
Ryhmän kiinteyttä voidaan edistää kiinnittämällä huomiota turvallisuuteen ja yksilölliseen tilaan. Ryhmässä tehdyt yhteistet käyttäytymissäännöt ja tavoitteet osallistaa ryhmäläisiä ja edesauttaa näin uskallusta tuoda esiin omia mielipiteitä. Yhdessä pienryhmätyösketelyn kanssa tämä tukee turvallisuuden tuntemusta. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012,175.)
Vuorovaikutuksessa tulisi vaalia avoimuutta ja rehellisyyttä, jotta jokainen ryhmäläinen tulee kuulluksi. Ryhmässä tulisi myös sopia rakentavasta palautteenannosta. Pelisääntöjen yhdessä luominen yhdenmukaistavat toimintaa. Ryhmä muodostuu selkeän tehtävän ympärille, ja näin kiinteytyy. Tehtäviä tuleekin selkeyttää, ja niitä on hyvä jakaa ryhmä- ja yksilötavoitteisiin. Säännöllisissä ryhmäistunnoissa voi pohtia ja arvioida toimintaa, sekä asettaa uusia sääntöjä ja tavoitteita. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 175-176.) Ryhmäläisten mukaanottaminen suunnittelutoimintaan helpottaa alkuvaiheeseen liittyvää epätietoisuutta ja ahdistusta. Myös erilaiset tutustumisharjoitteet vähentävät alkuahdistusta ja lisäävät viihtyvyyttä. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 293.)
Yhteenveto
Mitä minä olen sitten oppinut? Olen oppinut arvostamaan ryhmää ja ryhmäytymistä yhä enemmän, ensin tuutoroinnin ja myöhemmin valmentamisen kautta. Opintojakso on antanut minulle hyviä eväitä valmentajan työhön, joita tulen käyttämään jatkossa ja näin harjaantumaan kyseisissä asioissa.
Joukkuetta ei saada rakennettua vielä näillä, tässä tekstissä mainituilla keinoilla. Mutta tästä on hyvä aloittaa. Jatkamme saman aiheen parissa seuraavassa tekstissä, joka tulee käsittelemään tavoitteita.
-tk
Lähteet:
Hakkarainen, H. – Jaakkola, T. – Kalaja, S. – Lämsä, J. – Nikander, A. – Riski, J. 2009. Lasten ja nuorten urheiluvalmennuksen perusteet. Lahti: VK-kustannus Oy.
Matikka, L. - Roos-Salmi, M. (toim.) 2012. Urheilupsykologian perusteet. Liikuntatieteellinen Seura ry: Helsinki.
Rovio, E. - Lintunen, T. - Salmi, O. (toim.) 2009. Ryhmäilmiöt liikunnassa. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura ry.
Minä valmentajana - Tavoitteet
Johdanto
Opintojakson tenttimateriaaliin tutustuessa aloin ymmärtää enemmän tavoitteiden merkitystä liikunnassa. Tämä auttaa minua myös valmennustoiminnassani joukkueitani kehittäessä. Tavoitteiden laatu ja niiden asettaminen parantaa niin ryhmän kuin yksilöidenkin toimintaa (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 127).
Tavoitteet
Pelaajamme puhuvat paljon voittamisesta ja häviämisestä. Tottakai heillä on tavoitteena voittaa pitkän tappiokauden jälkeen. Mutta onko tämä liian kova tavoite? Voittamisen aika tulee, kun joukkue saadaan kehitettyä sen vaatimalle tasolle. Mutta se vaatii aikaa ja pitkäjänteisyyttä niin valmentajilta kuin pelaajiltakin. On siis parempi asettaa tavoitteita, jotka ovat helpommin ja nopeammin tavoitettavissa. Tämä ruokkii varmasti poikien motivaatiota ja innostusta. Toivottavasti etenemällä kohti muita tavoitteita kuin voittamista, voittamisen aika tulee kuin itsestään. Tavoitteiden tulisi olla haastavia mutta realistisia, täsmällisiä ja selkeitä (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 127).
Voittaminen on tavoitteena ehdoton. Lopputulostavoite, jolla tarkoitetaan kilpailutapahtuman lopputulosta, voidaan asettaa joustavammaksi. Esimerkiksi kasvaminen ryhmänä ja jokaisen uskallus toteuttaa itseään voisivat olla hyviä lopputulostavoitteita. Tällaista tavoitetta saavutetaan jatkuvasti, mutta se myös haastavaa. Tällaisen haasteen lähestyminen tuottaa varmasti myös menestystä. Mutta tällöin voittaminen on vain sivutuote hyvästä toiminnasta. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 133-134.)
Lopputulostavoite antaa toiminnalle suunnan ja päämäärän, mikä motivoi urheilijaa. Suoritustavoitteilla, joilla tarkoitetaan suoritusten lopputulosta, saadaan harjoittelun tulokset näkyviin. Suoritustavoitteissa kyse on suoritusten määrällisestä arvioinnista, kun taas prosessitavoitteissa on kyse suoritusten laadusta. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 132-133.)
On todella hyvä olla suoritustavoitteita ja prosessitavoitteita. Vaikka lopputulostavoitteeseen ei päästäisiinkään, voidaan pelaajia arvioida suoritus- ja prosessitavoitteiden osalta. Tällöin pelaajien kehitys tullaan huomaamaan, vaikka voittoa ei saavutettaisikaan. Pelaajat tulisi saada itsekin huomaamaan omien suoritustensa määrällinen ja laadullinen kehittyminen. Ehkä hiljalleen he oppivat ymmärtämään, että kehitystä tapahtuu jatkuvasti, vaikka voittoa ei saavutetakkaan.
Tavoitteita tulee asettaa niin pitkälle kuin lyhyellekkin aikavälille. Tavallisesti lopputulostavoite asetetaan pitkälle, kun prosessitavoitteet taas lyhyelle aikavälille. Suoritustavoitteet asetetaan sekä pitkälle että lyhyelle aikavälille. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 134.)
Kaksoitavoitteen näkökulmasta ryhmällä on kaksi tavoitetta. Tehtävätavoitteella tarkoitetaan ryhmän perustehtävää, tässä tapauksessa salibandyn pelaamista, siinä kehittymistä, pelistä nauttimista ja menestystä. Tunnetavoitteella taas tarkoitetaan ryhmän yhtenäisyyttä ja vetovoimaa tehtävän sekä jäsenten välisten tunnesuhteiden näkökulmasta. Tehtävä suorittamiseen vaikuttaa vahvasti kiinteys (tunnetavoite) ja kiinteys puolestaa riippuu siitä, miten tyytyväisiä pelaajat ovat perustehtävästä suoriutumiseen. Nämä tavoitteet kuuluvat siis tiiviisti yhteen. (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 140-141.) Tämä tapa asettaa tavoitteita toimii varmasti joukkueidemme kanssa. Tavoitteena on harjoitella, pelata ja kehittyä. Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, täytyy meidän kehittyä valtavasti myös ryhmänä.
Tavoitteet vaikuttavat urheilijan motivaatioon, mutta siihen vaikuttaa vahvasti myös monet muut asiat, kuten motivaatioilmasto (Rovio - Lintunen - Salmi (toim.) 2009, 137). Seuraava teksti tuleekin käsittelemään laajemmin motivaatioilmastoa.
-tk
Lähteet:
Rovio, E. - Lintunen, T. - Salmi, O. (toim.) 2009. Ryhmäilmiöt liikunnassa. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura ry.
Minä valmentajana - Motivaatioilmasto
Johdanto
Motivaatiolla on kaksi eri tehtävää käyttäytymisemme suhteen. Ensinnäkin motivaatio toimii energianlähteenä, mikä saa meidät toimimaan tietyllä tavalla. Toiseksi motivaatio suuntaa käyttäytymistämme siten, että se ohjaa toimintaamme tavoitteitamme kohti. Motivaation avulla valitsemme tehtäväksemme asioita, jotka edesauttavat tavoitteisiin pääsyä. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 48.)
Motivaatioon vaikuttavat vahvasti tavoitteet, ja toisinpäin. Tavoitteet ja motivaatio kulkevatkin käsi kädessä, mikä on hyvä muistaa toimiessa liikunnan parissa. Motivaatio saa ihmiset liikkumaan.
Tavoiteperspektiivit
Tehtäväsuuntautunut yksilö tuntee kyvykkyyden tunnetta, kun hän kehittyy ja ymmärtää itse oman kehittymisensä. Pätevyyden tunne syntyy joko tehtävän suorittamisesta tai henkilökohtaisen suorittamisen parantumisen kautta. Yksilö tuntee menestyvänsä kun hän oppii uusia taitoja ja kohottaa omaa suoritustasoaan. Hän pitää tärkeänä myös omien mittapuiden pohjalle rakennettua suoritustavoitteistoa. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 54.)
Minäsuuntautuneella yksilöllä kyvykkyyden tunteminen määräytyy peilaamalla itseä suhteessa muihin. Yksilö on tyytyväinen suoritukseena, kun hän suoriutuu muita paremmin tai saavuttaa pienemmällä panostuksella saman tuloksen kuin muut. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 55.)
Motivaatioilmasto
Motivaatioilmastolla tarkoitetaan toiminnan psykologista ilmapiiriä viihtymisen, psyykkisen hyvinvoinnin ja toiminnassa pysymisen näkökulmasta. Valmentajat ja vanhemmat voivat toiminnallaan vaikuttaa motivaatioilmastoon. Motivaatioilmastossa voi korostua niin tehtävä- kuin minäsuuntautuneisuuskin. Nämä tavoiteperspektiivit eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta valmennuksessa jompikumpi suuntautuneisuus voi korostua tai siinä voi olla molemmat elementit. Minäsuuntauneisuus ei ole yksistään haitallista, kunhan tehtävässä korostuu myös tehtäväsuuntautuneisuus. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 57-58.)
Tehtäväsuuntautuneella motivaatioilmastolla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia sisäistä motivaatiota edistäviin tekijöihin, kuten viihtyvyyteen, toimintaan sitoutumiseen, positiiviseen asenteeseen, vähäisiin suorituspaineisiin, haasteellisten tehtävien valintaan, pätevyyden kokemiseen ja uskomukseen siitä, että kova työ palkitaan. Minäsuuntaununeessa ryhmässä ilmasto muokkautuu kilpailulliseen suuntaan. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 57-58.)
Motivaatioilmaston luominen
Motivaatioilmasto yhdessä tavoitteiden kanssa vaikuttaa urheilijan motivaatioon. Motivaatioilmastoihin ja niiden luomiseen on ollut hyvä perehtyä, sillä nämä asiat tiedostamalla voin myös itse vaikuttaa liikkujien motivaatioon.
Eräällä tunnilla pohdimme seuraavaa esimerkkitapausta:
"Sinut palkataan uudeksi valmentajaksi 14-vuotiaiden tyttöjen koripallojoukkueeseen. Huomaat nopeasti, että joukkueessa on minäsuuntautunut motivaatioilmasto: keskinäinen kilpailu on kovaa ja osa tytöistä selvästi välttelee epäonnistumisia. Apuvalmentajana toimiva isä, jonka tarjoamilla resursseilla on suuri merkitys seuran toiminnan kannalta, ei näe tyttöjen käyttäytymisessä mitään ongelmaa, vaikka yrität selittää omaa näkemystäsi hänelle. Miten toimit?"
Päällimmäinen kysymys on se, että miten saamme isän näkemään ongelman. Päätimmekin pitää hänelle infotilaisuuden, jossa käsittelemme muun muassa minäsuuntautuneisuutta, sisäistä sekä ulkoista motivaatiota sekä sisäisen motivaation ruokkimista. Faktatiedot olemme etsineet alan kirjallisuudesta sekä muista lähteistä. Kerromme isälle myös niistä käytännön työkaluista, joiden avulla minäsuuntautuneisuutta voidaan muuttaa tehtäväsuuntautuneempaan suuntaan. Tällä infopaketilla pyrimme avaamaan isän silmät ongelman suhteen, muun muassa vertaamalla hankkimiamme tietoja joukkueen nykytilanteeseen.
Liikunnassa yksilön viihtyminen, kyvykkyyden, autonomian ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunne ovat tärkeitä sisäisen motivaation peruselementtejä. Valmentaja vaikuttaa näiden asioiden toteutumiseen toiminnallaan ja asenteillaan. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 49.) Esimerkiksi toimintatavat, auktoriteetti, palaute, ryhmittely, arviointi ja ajankäyttö ovat pedagogisia ratkaisuja, joiden avulla valmentaja vaikuttaa edellämainittuihin sisäisen motivaation peruselementteihin. Näiden pedagogisten ja didaktisten ratkaisujen tehtäväsuuntautuneita piirteitä korostamalla valmentaja voi vaikuttaa tehtäväsuuntautuneen motivaatioilmaston kehittymiseen. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 58-59.)
Seuraavaksi tulen käsittelemään, miksi haluan painottaa nuorille liikkujille tehtäväsuuntautunutta motivaatioilmastoa minäsuuntautuneisuuden sijaan. Käsittelen vaihtoehtoja, joiden avulla pystyn vaikuttamaan motivaatioilmaston syntymiseen niin joukkueideni pelaajien kuin yleensäkin nuorten kanssa toimiessa.
Käytännössä
Millaisen motivaatioilmaston haluan joukkeillemme? Miten käytännössä pystyn vaikuttamaan pelaajieni motivaatioilmasoon? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen pohtinut toimiessani valmentajana.
Haluan luoda joukkooni motivaatioilmaston, jossa vahvasti korostuu tehtäväsuuntaunuteisuus. Ehkä joskus tulevaisuudessa motivaatioilmasto voi muokkaantua site, että myös kilpailusuuntautuneisuuden rooli vahvistuu, mutta sen aika ei ole vielä. Haluan, että pelaajat tuntevat viihtyvänsä, sitoutuvat toimintaan, ovat positiivisia, omaavat vähän suorituspaineita ja ennenkaikkea uskovat siihen, että pitkäjänteinen työskentely tuottaa tulosta. Näitä asioita tehtäväsuuntautunut motivaatioilmasto edistää.
Itse olen kokenut ja koen edelleen liikunnan miellyttävänä ja antoisana itsessään. Kilpailulliset tulostavoitteet ovat olleet toissijaisia. Ehkä joskus olen vertaillut itseäni paljonkin muihin, mutta nykyään vähemmissä määrin. Itsensä kehittäminen, kehittymisen huomaaminen ja siitä syntyneet tuntemukset ovat liikuttaneet minua, ja liikuttavat yhä. Tietysti viihtyvyys liikunnan parissa ja sen tuoma hyvinvointi sekä itsevarmuus ovat sellaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat omaan liikumiseeni. Haluan tuoda näitä arvoja esiin toimiessani nuorten parissa, ja tehtäväsuuntautuneen motivaatioilmaston edistäminen on mielestäni oikein hyvä työkalu tähän.
Koska ennenkaikkea haluan, että nuoret kokisivat liikunnan miellyttävänä ja jatkaisivat harrastustaan myös tulevaisuudessa, haluan toiminnallani turvata heidän toimintansa liikunnan parissa. Urheilija, joka harjoittelee vahvasti minäsuuntautuneessa ympäristössä ja kokee jatkuvasti epäonnistumisia, on vaarassa syrjäytyä urheiluharrastuksestaan (Hakkarainen ym. 2009. 355).
Jotta edistän tehtäväsuuntautunutta motivaatioilmastoa, täytyy minun keskittyä seuraaviin, jo edellämainittuihin pedagogisiin ja didaktisiin ratkaisuihin. Tehtäviä muodostaessa valmentajan tulee eriyttää harjoitteita erilaisiin tehtäviin urheilijoiden tason mukaan. Valmentajan kannattaa antaa urheilijoille mahdollisuus asettaa itse tavoitteitaan oman taitotasonsa ja toiveidensa mukaisesti. Omien tavoitteiden asettaminen tarjoaa urheilijoille autonomian kokemuksia. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 59.)
Auktoriteetiltään valmentajan tulee olla demokraattinen. Hän kannustaa urheilijoita osallistumaan päätöksentekoprosessiin, jossa käsitellään yhteisiä pelisääntöjä, harjoitteita ja muita ratkaisuja. Vastuu siirtyy valmentajalta osittain tai kokonaan urheilijoille. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 59.)
Palautteen tulee olla yksilöllistä, ja se tulisi antaa suorituksesta eikä esimerkiksi persoonasta tai taidoista suhteutettuna muihin pelaajiin. Valmentajan ei tule antaa palautetta pelkästään tulosten ja testien perusteella. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 60.)
Ryhmitellessä urheilijoita valmentajan tulisi rakentaa heterogeenisia ryhmiä. Tämä ehkäisee sosiaalista vertailua ryhmien sisällä. Yhteistoiminnallisten ryhmien muodostaminen ja harjoittelu näissä ryhmissä on parempi kuin pelkkä yksilöllinen harjoittelu. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 61.)
Arvioinnissa virheet nähdään osana oppimista. Urheilijat otetaan mukaan arviointiprosessiin, eikä arvioinnin tule perustua pelkästään tuloksiin ja sosiaaliseen vertailuun. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 61.)
Ajankäytön ja suorituskertojen määrän tulee olla joustavaa, jotta jokainen urheilija saa mahdollisuuden yrittää saavuttaa omaa henkilökohtaista parasta suoritustaan. Jokaisen urheilija tulee saada valmentajalta yhtä paljon aikaa, eli eroa lahjakkaampien välillä ei tulisi olla. Täytyy myös muistaa, että aika, jota tarvitaan uusien asioiden oppimiseen on hyvin yksilöllistä. (Matikka - Roos-Salmi (toim.) 2012, 61.)
-tk
Lähteet:
Hakkarainen, H. – Jaakkola, T. – Kalaja, S. – Lämsä, J. – Nikander, A. – Riski, J. 2009. Lasten ja nuorten urheiluvalmennuksen perusteet. Jyväskylä: Vk-Kustannus.
Matikka, L. - Roos-Salmi, M. (toim.) 2012. Urheilupsykologian perusteet. Liikuntatieteellinen Seura ry: Helsinki.
Minä valmentajana - Fyysisten ominaisuuksien kehittäminen
Johdanto
Nuoria valmennettaessa esiin nousee myös fyysisten ominaisuuksien kehittäminen. Se on tietyllä tapaa haasteellista, sillä lasten ja nuorten fyysisten ominaisuuksien kehittäminen eroaa aikuisten fyyisten ominaisuuksien kehittämisestä. Nuorten kohdalla täytyy ottaa selvää monista asioista, muun muassa kehitysvaiheesta, heille soveltuvista harjoittelumuodoista sekä pitää mielessä fyysisen harjoittelun yleiset pääperiaatteet.Tässä tekstissä tulenkin käsittelemään asioita, joita nuoren fysiikkavalmennuksessa on hyvä pitää mielessä.
Fysilogia ja fyysisen suorituskyvyn kehittyminen
Fysiologisella kehityksellä tarkoitetaan kehon elinjärjestelmien ja rakenteiden erilaistumista sekä niiden toiminnallista kehitystä, esimerkiksi lihassolujen erilaistumista. Fysiologinen kehitys on pitkälti riippuvainen kypsymisestä ja kasvusta, mutta myös ympäristöllä ja lapsuusajan liikunnalla sekä harjoittelulla on vaikutusta. (Hakkarainen ym. 2009, 75.)
Fyysisen suorituskyvyn kehittyminen on fyysisten ominaisuuksien kehittymistä (Hakkarainen ym. 2009, 75). Fyysisiin ominaisuuksiin luetaan motoriset perustaidot ja tekniikka, nopeus, aerobinen peruskestävyys, voima, liikkuvuus ja nopeuskestävyys (Sport.fi 2014, 9). Fyysisen suorituskyvyn kehitykseen vaikuttaa geneettinen kasvupotentiaali, fyysinen kasvu, biologinen kypsyminen, fysiologinen kehitys ja ennen kaikkea kasvuympäristön tarjoamat kehitysärsykkeet (Hakkarainen ym. 2009, 75).
Fyysisen harjoittelun pääperiaatteet
Lasten ja nuorten fysiikkaharjoittelussa noudatetaan fyysisen harjoittelun perusperiaatteita. Ensimmäinen periaate viidestä on ärsyke ja kehitys. Fyysisen suorituskyvyn kehitys perustuu harjoittelusta saatuun ärsykkeeseen ja siitä seuraavaan palautumisprosessiin. (Hakkarainen ym. 2009, 195.)
Spesifisyys-periaatteen mukaan ne elimistön kudokset ja elinjärjestelmät kehittyvät, joihin harjoittelusta saatu ärsyke kohdistuu. Esimerkiksi nopeusharjoittelussa kehittyvät nopeusominaisuudet ja voimaharjoittelussa voimantuottoon vaikuttavat tekijät. (Hakkarainen ym. 2009, 195.)
Palaututuvuus-periaatteen mukaan fyysinen suoritustaso laskee lähtötasolle, jos harjoittelu lopetetaan. Tämä on havaittu myös nuorilla, vaikkakin fyysinen kasvu ja kehitys vaikuttavat suorituskykyyn. Voima ja kestävyys heikkenevät nopeasti, jos niitä ei harjoiteta.(Hakkarainen ym. 2009, 195.)
Jokainen on yksilöllinen.Tämä näkyy muun muassa siinä, että jokaisen yksilön kohdalla harjoitusvasteet eli harjoituksen tuottama kehitys ovat erilaisia. Varsinkin nuorilla, jotka kehittyvät biologisesti kukin omalla tavallaan, yksilöllisyys nousee esille. Myös sukupuolten välillä on murrosiässä kuin sen jälkeenkin suuria eroja. (Hakkarainen ym. 2009, 195.)
Progressiivisuus on harjoitusärsykkeen asteittaista lisäämistä. Liian nopea lisäys voi johtaa ylikuormittumiseen, mutta myös liian hidas lisäys voi johtaa kehityksen hidastumiseen. (Hakkarainen ym. 2009, 195.)
Herkkyyskaudet
Herkkyyskaudet on otettava huomioon pitkäntähtäimen harjoittelun suunnittelussa. Ne ovat ajanjaksoja, jolloin tietyn ominaisuuden kehittyminen tapahtuu osittain luonnollisen kasvun kautta. Tällöin kehitys on helpointa ja tehokkainta. Täytyy muistaa, että herkkyyskaudet antavat vain suuntaa harjoittelulle. Harjoittelun annostelussa täytyy muistaa aina nuoren yksilöllinen kehitystaso sekä aikaisempi harjoittelutausta. Herkkyyskaudet eivät myöskään tarkoita sitä, että tietyn ikävaiheen aikana ei voitaisi harjoittaa muita ominaisuuksia. (Hakkarainen ym. 2009, 140.)
Fyysisten ominaisuuksien harjoittaminen lapsilla ja nuorilla
Nuorten fyysisiä ominaisuuksia kehittäessä on otettava huomioon herkkyyskaudet. Motorisia perustaitoja tulee painottaa ennen murrosikää. Tämä luo vahvan pohjan lajikohtaisten taitojen- ja tekniikan harjoittamiselle murrosiässä ja sen jälkeen. (Sport.fi 2014, 9.)
Ennen murrosikää nopeusharjoittelussa tulisi painottaa hermotuksen kehittämistä. Tässä erilaiset askeltiheys-, rytmitaju- ja koordinaatioharjoitukset ovat toimivia. Murrosiän kasvupyrähdyksen jälkeen pystytään kehittämään nopeusominaisuuksia. (Sport.fi 2014, 9.)
Vielä lapsilla aerobinen peruskestävyys kehittyy pelien, leikkien ja monipuolisen liikunnan kautta. Kun lopullinen lajivalinta on tehty, voidaan aerobisen harjoittelun määrää hiljalleen lisätä. (Sport.fi 2014, 9.)
Voimaharjoittelu voidaan aloittaa jo hyvin nuorena. Ennen murrosikää harjoitteiden tulisi kuitenkin olla lihashallintaa ja lihaskuntoa kehittäviä. Lihasmassaa lisäävän voimaharjoittelun aloittaminen on ajankohtaista vasta kasvupyrähdyksen jälkeen. (Sport.fi 2014, 9.)
Lapsilla liikkuvuutta voidaan harjoittaa aktiivisia liikelaajuuksia lisäävillä harjoitteilla. Kasvupyrähdyksen aikana venyttelyyn on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä heikko venyvyys voi olla suorituskykyä rajoittava ja rasitusvammoja lisäävä syy. (Sport.fi 2014, 9.)
Lapsen elimistö on jo varhain sopeutumiskykyinen aerobiseen kuormitukseen. Lapsuus- ja nuoruusiän kestävyysharjoittelulla luodaan pohjaa myöhemmälle harjoittelulle, olkoon laji mikä tahansa. Koska 10-12-vuotias lapsi pystyy nostamaan alle minuutissa hapenottokykynsä 50 % maksimista aikuisella tämän ollessa 30 %, toistojen pituus kestävyysharjoittelussa tulee olla hieman aikuisia lyhyempiä. Kestävyystyyppinen liikunta on tärkeimpiä harjoittelun osa-alueita, ja sitä tulisikin olla lapsilla ja nuorilla vähintään 30-60 minuuttia päivässä jossain muodossa. (Hakkarainen ym. 2009, 142.)
Ennen kasvupyrähdystä anaerobinen maitohapoton energia-aineenvaihdunta on tehokkaimmillaan. Tällöin harjoitusten nopeuskestävyysharjoitteiden tulisi sisältää alle 10 sekunnin intensiivisiä työjaksoja 20-30 sekunnin palautuksilla. Kasvupyrähdyksen jälkeen lihasten hapollinen energia-aineenvaihdunta tehostuu, jolloin voidaan turvallisesti tehdä myös maitohappoa tuottavia harjoitteita. (Sport.fi 2014, 9.)
Yhteenveto
Opintojakson aikana olen oppinut ymmärtämään yhä enemmän sitä, miten tärkeää valmentajalle on eri asioiden tiedostaminen ja osaaminen nuoria liikuttaessa. Kuten tässä tekstissä on käynyt ilmi, tulee pelkästään nuorten fyysisiä ominaisuuksia kehittäessä huomioida jo useita eri tekijöitä.
Valmennustoiminnassani tulen kiinnittämään näihin asioihin huomiota rakentaessa nuorille niin henkilökohtaisia kuin yhteisiä harjoitteita ja harjoitteluohjelmia. Tuloksellisuus vaatii taustalleen suunnitelmallista sekä tavoitteellista toimintaa asiassa kuin asiassa.
-tk
Lähteet:
Hakkarainen, H. – Jaakkola, T. – Kalaja, S. – Lämsä, J. – Nikander, A. – Riski, J. 2009. Lasten ja nuorten urheiluvalmennuksen perusteet. Jyväskylä: Vk-Kustannus.
Sport.fi 2014. Urheilevien lasten ja nuorten fyysis-motorinen harjoittelu. Osoitteessa https://www.sport.fi/system/resources/W1siZiIsIjIwMTQvMDQvMTcvMTRfMjNfNDBfOTdfSHl2X19oYXJqb2l0dGVsdV9fc2Vsdml0eXMucGRmIl1d/Hyv%C3%83%C2%A4_harjoittelu_-selvitys.pdf 15.10.2014
Minä valmentajana - Pelin opettaminen
Johdanto
Eero Vierolan työpajoissa olemme käyneet läpi käytännön kautta pelien lainalaisuuksia hyökkäys -ja puolustuspelissä. Olemme perehtyneet pallollisena hyökkäämiseen, pallottomana hyökkäämiseen, pallollisen puolustamiseen ja pallottoman puolustamiseen.
Olemme suorittaneet syksyn aikana myös vapaa-valinnaisen kurssin ”Pelit ja retkeily”. Kurssin Pelit-osuudella olemme tutustuneet erilaisiin peleihin suunnitelemalla itse ohjauksemme sekä ohjaamalla vertaisia. Eri lajeissa esiin tulleet pelitaktiset –ja tekniset asiat ovat tukeneet varsinaisella opintojaksolla käytyjä pelillisiä osuuksia, ja toisinpäin.
Olemme valmennusjohdon kanssa pohtineet, että voisimme opettaa valmennettavillemme pelitaitoja käyttämällä hyväksi edellämainittua neljää osa-aluetta, pallollisena hyökkäämistä, pallottomana hyökkäämistä, pallollisen puolustamista ja pallottoman puolustamista. Voisimme esimerkiksi opettaa asioita kahden viikon jaksoissa siten, että kahdeksassa viikossa kaikki osa-alueet olisi käyty läpi. Peliä ei opeteltaisi pelkän salibandyn avulla, vaan voisimme käyttää apunamme muita lajeja sekä erilaisia harjoitteita. Peliä opetettaisiin pitkälti pelikeskeisellä tavalla.
TGFU
Teaching Games for Understanding eli pelikeskeisessä pelien opettamisessa on keskeisenä ajatuksena se, että pelien pelaaminen vaatii jatkuvaa päätösten tekoa. On osattava tehdä oikea-aikaisia ratkaisuja eri tilanteissa, esimerkiksi syöttäessä; syötänkö vai en? Jotta pelaajat oppisivat mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä, täytyy ensin oppia pelin säännöt ja perustekniikat, eli kehittää tietoisuutta pelaamisesta. Tätä voidaan harjoitella tehokkaasti pienpelien avulla. Pelatessaan ja ajatellessaan peliä pelaajat samalla motivoivat itseään uusilla oivalluksilla, eivätkä välttämättä huomaa toistojen suurta määrää. Tällä tavoin myös pelaajien motoriset taidot kehittyvät lähes huomaamatta. TGFU-malli antaa kaikille mahdollisuuden osallistua peliin, mikä takaa pelaajien motivaation säilymisen. Jokainen osallistuu, saa kokemusta ja kuuluu yhteisöön. (Numminen – Laakso 2012, 73-74.)
Kun pelaajien taktinen tietoisuus ja tekninen osaaminen kehittyvät samanaikaisesti, pelaajien peliesitykset ovat parempia, he pystyvät mukauttamaan toimintaansa ja kehittelemään uudenlaisia ratkaisuja. Tällöin he nauttivat pelistä ja motivaatio sekä pätevyyden tunne pelaajana lisääntyy. (Numminen – Laakso 912, 75.)
TGFU-menetlmä on ollut käytössämme koko syksyn, ja tulemme panostamaan siihen yhä enemmän jatkossa. Pelien kautta oppiminen voi kuulostaa tehottomalta varsinkin sellaisen korvaan, joka on pelaamista harjoitellut tai harjoittanut yksittäisten harjoitusten kautta. Itse uskon, että tällä opetusmallilla saadaan tuloksia aikaiseksi. Ainakin tulemme näkemään, kuinka hyvin TGFU toimii käytännössä, vai toimiiko ollenkaan.
Pelitaito
Juniorin pelitaito voi kehittyä kolmella eri tavalla: perimän, pelaajan itsenäisen toiminnan ja pitkäjänteisen pelaajalähtöisen valmennustoiminnan kautta. Sopiva sukutausta ja geenit antavat nuorelle pelaajalle valmiuksia sekä ominaisuuksia kehittyä hyväksi pelaajaksi. Urheilija voi oppia taitoja roolimalleista, esimerkiksi katsomalla oman lajinsa pelejä tai otteluita. Tämän jälkeen hän pyrkii samaistumaan roolimallinsa suorituksiin pelaamalla kavereidensa kanssa omatoimisesti. Nuoren pelaajan kanssa toteutetaan pitkäjänteistä, systemaattista ja henkilökohtaista harjoitteluprosessia valmennuksen ohjatessa sekä koordinoidessa toimintaa. Koko juniori-iän ajan hyödynnetään ja huomioidaan yleiset ja lajikehityksen herkkyyskaudet, pelaamisen opettaminen ja fyysinen harjoittelu. (Hakkarainen ym. 2009, 361-362.)
Emme pysty vaikuttamaan valmennettaviemme geneettiseen perimään. Mutta voimme vaikuttaa siihen, kuinka nuoret ovat motivoituneet harrastamaan lajia ja ylipäätänsä liikkumaan. Ratkaisumme ja tekomme valmentajina vaikuttavat tähän. Mitä nämä ratkaisut ja teot sitten ovat? Niitä olen käsitellyt niin tässä kuin aikaisemmissakin teksteissäni.
Menestys
Aikuisten joukossa menestys tarkoittaa eri asiaa kuin nuorten joukossa. Aikuisille se tarkoittaa kilpailullisen tavoitteen saavuttamista, kun taas nuorilla se tarkoittaa yleis- ja lajitaitojen sekä fyysisten ominaisuuksien kehittymistä. Myös pelikäsityksen ja pelitaktisen toiminnan monipuolinen opettaminen on menestymistä. (Hakkarainen ym. 2009, 363.)
Me valmentajat koemme menstyvämme toiminnassamme, kun nuorten yleis- ja lajitaidot sekä pelikäsitys -ja taktiikka kehittyvät. Tästä seuraa kilpailullinen menestyminen omalla ajallaan ja painollaan. Haluamme myös nuorten omaksuvan samanlaisen ajatusmaailman. Tässä vaiheessa he vielä ajattelevat, että kilpailullisten tavoitteiden saavuttaminen on menestymistä. Toivottavasti saamme muokattua heidän ajatusmaailmaansa tämänkin asian suhteen.
-tk
Lähteet:
Hakkarainen, H. – Jaakkola, T. – Kalaja, S. – Lämsä, J. – Nikander, A. – Riski, J. 2009. Lasten ja nuorten urheiluvalmennuksen perusteet. Jyväskylä: Vk-Kustannus.
Numminen, P. - Laakso, L. 2012. Liikunnan opetusprosessin A, B, C. Jyväskylä: Liikuntatieteiden laitos.
Yhteenveto ja arviointi
1. Yhteenveto
Näkökulma, jossa tarkastelin oppimisprosessiani valmennuksen näkökulmasta, osottautui toimivaksi. Kirjoittaminen oli mielenkiintoista, helppoa ja johdonmukaista. Aiheet kiinnostivat minua aidosti, joten tekstin tuottaminen, pohdiskelu ja tiedonhankinta olivat mielekästä.
Uskon, että blogissa käsittelemistäni asioista on hyötyä jatkossa. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut paljon kirjoittaessani tätä blogia. Tietysti opin vielä paljon niin opiskelemalla kuin kokemuksenkin kautta. Olen kehittänyt itseäni paljon jo tähän mennessä, ja tähän kehitykseen olette päässeet paneutumaan näissä kirjoituksissa.
Tästä on hyvä jatkaa.
2. Arviointi
2.1 Itsearviointi
1. Tuotoksen ammatillinen, tarkoituksenmukaisesti käytetty tietoperusta
Blogissa on käytetty yli viittä laadukasta ja tarkoituksenmukaista lähdettä.
5 pistettä.
2. Tuotoksen reflektiivisyys
Omaa ajattelua tuodaan esille selkeästi, ammatilliseen tietoperustaan sujuvasti sekä tarkoituksenmukaisesti peilaten. Oma ajattelu ja ammatillinen tietoperusta ovat selkeästi erotettavissa toisistaan. Ne myös tukevat toisiaan sujuvasti.
Tekstissä on syvyyttä ja luovuutta. Aiheeni on syvyydeltään käsitelty hyvin ammatillista tietoperustaa hyväksi käyttäen. Olen valinnut tietyt aiheet käsiteltäväkseni, joten olen joutunut jättämään pois muutamia opintojaksolla käsiteltyjä aiheita. Näkökulma, jossa käsittelen oppimistani valmennustyöni kautta, on luova.
4.5 pistettä.
3. Tuotoksen johdonmukaisuus, ulkoasu, lähdemerkinnät ja kielioppi.
Tuotos on rakenteeltaan johdonmukainen, ja lähdemerkinnät ovat opinnäytetyö-ohjeistuksen mukaiset. Työ on ulkoasultaan siisti, teksti on kieliopillisesti sujuvaa ja helposti luettavaa. Muutamissa teksteissä olen kirjoittanut omalla tavallani ja omalla tyylilläni. Nämä tekstit eivät ole kieliopillisesti täysin opinnäytetyöohjeistuksen mukaiset.
4.5 pistettä.
2.2 Vertaisarviointi
1. Tuotoksen ammatillinen, tarkoituksenmukaisesti käytetty tietoperusta
Blogissa oli tarkoituksenmukaisia lähteitä yli viisi kappaletta. Tietoperusta oli ammatillista ja aiheeseen sopivaa.
5 pistettä.
2. Tuotoksen reflektiivisyys
Tuotoksen reflektiivisyys oli erinomaista. Kirjoittajan oma ajattelu tuli selkeästi esiin, ja hän teki hyviä johtapäätöksiä tietoon perustuen.
5 pistettä.
3. Tuotoksen johdonmukaisuus, ulkoasu, lähdemerkinnät ja kielioppi.
Blogi oli johdonmukainen. Kirjoittaja puhui opintojaksoon liittyvistä aiheista sekä paljon muustakin, mikä oli hyvä. Blogissa lähdemerkinnät olivat oikein merkitty ja ulkoasu oli siisti.
5 pistettä.
-tk